• Kokonainen

Varjoa

Juttusarjan huhtikuun teksti:


Elämme tällä hetkellä varjoissa, kummallista varjoelämää, jossa vasta kuukauden takaisesta elämästämme ei tunnu olevan jäljellä kuin rippeet. Olemme sulkeutuneet asuntoihimme pois katukuvasta, ja suurin osa meistä on näkyviä vain sosiaalisessa mediassa ja toistemme tietokoneiden ruudulla. Varjo on muutosta, taloudellista ahdinkoa, yksinäisyyttä, huolta ja pelkoa. Mutta voisiko se olla myös hyvä asia, rauhaisa viileä nurkka johon käpertyä, hiukan piiloon maailmalta? Joskus nähdyksi tuleminen ja esillä, valokeilassa oleminen ovat väsyttäviä asioita – ainakin taiteilijalle, joka tekee suuren osan työstään julkisesti ja on jatkuvasti yleisen arvostelun kohteena. Läheiset ihmiset pysyvät ajatuksissa ja puhelimen päässä, mutta suurin osa arjen velvollisuuksista on hävinnyt. Olen viime viikkoina nukkunut, lukenut, kirjoittanut, neulonut, soittanut. Tuntuu, että on ollut aikaa olla oma itseni, varjossa, rauhassa.

Kuva: Mari Viluksela

Itselleni virustilanteen aiheuttama eristyneisyys on siis jollain kummallisella tavalla ollut helpottavaa ja tervetullutta. Olen toistellut ja miettinyt runoilija Laura Kasischken säettä: ”Tapa, jolla musiikki, pelastajamme, on matematiikan ja epäsosiaalisen käytöksen liitto” (oma käännökseni). Musiikki, ja taide yleensäkin tarvitsee taiteilijan epäsosiaalisuutta. Uusien ideoiden syntymiseen tarvitaan aikaa ja hiljaisuutta, mikä vaatii joskus kutsuista kieltäytymistä ja tylsän ihmisen maineen saamista. Minulle pakotettu (vai vihdoin hyväksytty?) epäsosiaalisuus on tuonut mukanaan aikaa ja mahdollisuuksia uusiin löydöksiin. Kutsuu sitä sitten haaveiluksi tai päämäärättömäksi ohjelmasuunnitteluksi, se avaa uusia ovia – internet ja koko meidän taiteemme historia alkaa järjestäytyä hiljalleen verkostoksi, jossa asiat viittaavat jatkuvasti toisiinsa ja kaikki liittyy kaikkeen. Kasischken esimerkiksi löysin, sillä amerikkalainen Jessica Meyer on säveltänyt hänen runoihinsa kolme kappaletta alttoviululle ja sopraanolle. Musiikki, pelastajamme! Ehkä selviämme tästä soittamalla ja kuuntelemalla.


Kuva: Helene Schjerfbeck: Omakuva, valoa ja varjoa (1945) Taide kuitenkin tarvitsee myös yleisön, sen täytyy päästä ulos näistä suljetuista taloista. Internetin täyttävät videokonsertit ja virtuaaliset museokierrokset eivät mitenkään korvaa elävää musiikkia tai maalausten kokemista samassa tilassa. Taide voi syntyä yksinäisyydessä, mutta se tarvitsee todella olemassa ollakseen yhteisen tilan ja kokijan. Miten toivonkaan, että elokuussa epäsosiaalinen aika on jo ohi, ja saamme esittää myös Meyerin ”Space, in chains” -teoksen Varjoa-konsertissa samassa tilassa olevalle yleisölle. Se alkaa vähitellen tuntua luksukselta, ja valokeilaakin alkaa taas kaivata! Ei ole valoa ilman varjoa, eikä varjoa ilman valoa. Ei savua ilman tulta, ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, myrskyn jälkeen tulee kaunista. Lukuisat sanonnatkin sen sanovat: tulee parempi aika. Nautitaan nyt varjosta, minkä voimme. Mari Viluksela Kokonaisen taiteellinen ja tuotannollinen tiimi Kokonaisen festivaalin Varjoa-konsertti 8.8. klo 19 Keltaisella talolla.