• Kokonainen

Kokonainen 2020: Omakuva

Aika julkaista juttusarjamme toinen osa. Kokonainen 2020 kantaa teemaa Omakuva. Pyysimme ystävänpäivän kunniaksi yhtä Kokonaisen ystävistä, musiikin monitaituria Ville Komppaa kirjoittamaan omakuvasta ja sen merkityksestä.


“Helenen omakuvat rivissä Ateneumin näyttelyn viimeisellä seinällä. Vanhenevan ihmisen tutkielmia itsestään. Vai viesti itsestään… meille? Olen läpi näyttelyn vaikuttunut siitä, jälleen kerran, kuinka häkellyttävän taitava Helene Schjerfbeck on. Jokainen väri, veto, pinta, muoto ja sommitelma vaikuttaa loppuun asti mietityltä. Taulut puhuttelevat minua vahvasti. Aseteltua ja samalla täydellisen luontevaa, aivan kuin Mozartin tai Ravelin musiikki. Sellaisia ovat nämä omakuvat, taiteilijan omat kuvat itsestään.



Ne on asetettu Ateneumin viimeiselle seinälle kronologiseen järjestykseen, aina viimeiseen hengen- ja siveltimenvetoon asti. Aivan kuin taiteilijan ruumis, naisen kasvot, kuihtuisivat ja mätänisivät kunnes jäljellä on enää kalmo, jossa pihisee sen verran henkeä kuin tarvitaan käden nostamiseen ja vaikutelman synnyttämiseen… taiteeksi. Meidän nähtäväksemme? Heijasteeksi – mistä? Viestiksi?



Ihmiset suhtautuvat vanhenemiseen hyvin eri tavoin, aivan kuin muutenkin itseensä, kuvaan itsestään ja siihen millaisena tuo kuva välittyy muille. Nämä ovat siis eri asioita, eri tavalla yksityisiä ja julkisia – oma itse, sen tapa olla maailmassa ja miten, millaisena se näyttäytyy muille. Ei ole tavatonta välittää itsestään sellaista kuvaa kuin millaisena haluaa tulla nähdyksi – on se kuva kuinka rehellinen hyvänsä. Renessanssissa, erityisesti 1600-luvulta lähtien oli hyvin yleistä, että naiset maalasivat omakuviinsa mukaan perheensä vaientaakseen kritiikkiä siitä, että heidän taiteilijanammattinsa haittaa heidän “luonnollista rooliaan” äiteinä. Ei kuulosta edelleenkään vieraalta, lähes yhdenkään uraa luovan äidin korviin, luulisin.



Brittitaiteilija Jenny Saville on sanonut hätkähdyttävien omakuviensa, kuten vuoden 1992 Branded-omakuvan kohdalla, ettei hän maalaa “ällöttäviä isoja naisia” vaan naisia jotka on pantu ajattelemaan olevansa isoja ja ällöttäviä. Mitä enemmän ja vahvemmin perinteessä sekä tiedostamassa opitussa ja omaksutussa kiinni olevia olettamuksia kuva kommentoi tai rikkoo, sitä enemmän on pelissä, sitä enemmän joutuu näennäisesti “itsensä unohtamaan” – mutta sitä enemmän maailma voi alkaa näyttäytyä enemmän sellaisena kuin se todella on. Sitä enemmän oma itse saattaa alkaa näyttäytyä itselle, sellaisena kuin se on.



Kuinka paljon taide on aina tekijänsä omakuvaa? Tai kuinka paljon siitä tulee peili, jonka kautta taiteilija katselee itseään, muodostaa itsestään mielikuvaa? Runo, teksti, sävel, soitto, liike, muoto, tilaan asettuminen, kommunikaatio… vaikka taide ei olisi tunnustuksellista tai tekijään itseään heijastelevaa, se voi olemaan tullessaan – ja erityisesti tullessaan vastaanotetuksi – vaikuttaa taiteilijan omakuvaan – ja yleensä vaikuttaakin, erityisesti siinä miten se vastaanotetaan. Tuskin kukaan on niin epärehellinen kuin taiteilija, joka kysyttäessä vastaa, ettei häntä kiinnosta mitä ihmiset hänen taiteestaan ajattelevat. Samaa olettamusta voinee jossain määrin soveltaa meidän kaikkien kädenjälkiin ja töiden tuloksiin.


Näin se on. Omakuvan ymmärtäminen on sitä akuutimpaa mitä enemmän sosiaalinen media muokkaa meidän omia kuviamme ja näyttäytymistä tiedostamatta yhä kauemmas siitä mitä todella olemme – tai edes haluamme olla. Siksikin oli hyvä pysähtyä Ateneumin viimeisen seinän kohdalle, kuunnella Heleneä.”


Ville Komppa


#kokonainenfestivaali #skr2020 #kulttuurirahastontuella

KOKONAINEN

Tasa-arvoista taidemusiikkia