Suomalainen säveltäjä Helvi Leiviskä (1902–1982) loi monipuolisen orkesteri-, laulu- ja kamarimusiikkituotannon. Tyylillisesti hänen musiikkinsa edustaa maltillista modernismia, jonka vaikutteet ovat moniaalla: myöhäisromantiikassa, symbolismissa, ekspressionismissa, eksistentialismissa ja uusklassismissa. Tunnusomaisia piirteitä Leiviskän tuotannossa ovat filosofis-uskonnolliset aiheistot, luontokuvat ja kerronnalliset rakenteet.
Usein teosten keskiössä on ihmisen olemassaolon ahdistukseen, henkiseen etsintään ja kasvuun liittyvä kuvasto.
Leiviskä syntyi ja eli elämänsä pääasiassa Helsingissä, mutta hänen sukutaustansa oli Pohjois-Pohjanmaalla. Lapsuudenperheen elämään kuului protestanttinen kristillisyys ja herätysliikkeet mutta myös taiteiden ja hengentieteiden harrastaminen. Tämä tausta lienee osaltaan vaikuttanut Leiviskän käsitykseen säveltämisestä henkisenä kilvoitteluna ja hengellisen elämän muotona. Muodolliset musiikkiopintonsa Leiviskä suoritti Helsingin Musiikkiopistossa (nykyisessä Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa). Hänen sävellyksenopettajansa oli opiston rehtori Erkki Melartin, joka kuuluu Leiviskän tavoin kristillis-teosofisesti suuntautuneisiin mystikkosäveltäjiin. Pianonsoitossa häntä opetti muun muassa Ingeborg Hymander, yksi Suomen musiikinhistorian merkittävimpiä pianopedagogeja. Leiviskällä on erityinen sija Helsingin Musiikkiopiston historiassa, sillä hän oli opiston ensimmäinen sävellysopiskelija, jolta esitettiin oppilasnäytteessä sinfonia: Leiviskän numeroimattoman sinfonian toinen osa kuultiin vuonna 1923 Melartinin johtaman oppilasorkesterin soittamana. Leiviskä valmistui opistosta vuonna 1927.
Hän jatko-opiskeli sävellystä yksityisesti useilla opettajilla, muun muassa Wienissä tšekkiläisen säveltäjän Arthur Willnerin johdolla.

Leiviskä sävelsi viisi sinfoniaa. Numeroimatonta sinfoniaa seurasivat sinfoniat nro 1–3 (1947, 1954 ja 1964/1971) sekä Sinfonia brevis (”Lyhyt sinfonia”, 1962/1972). Orkesterille hän sävelsi useita muitakin teoksia, kuten esimerkiksi aikoinaan paljon soitetun Kansantanssisarjan (1929/ 1954/ 1972), orkesterisarjan nro 1 pienelle orkesterille (1933), orkesterisarjan nro 2 Juha-elokuvan musiikkiaiheista (1936/1938) sekä intermezzot 1 ja 2 (1943 ja 1945). Kuorolle ja orkesterille Leiviskä sävelsi kaksi kantaattia kirjailija Eino Leinon Helkavirsiä-kokoelman kansallis-symbolistisiin runoihin: Pimeän peikko sekakuorolle ja orkesterille (1942) sekä Mennyt manner laulusolisteille, sekakuorolle ja orkesterille (1957). Omalle soittimelleen pianolle Leiviskä kirjoitti konserton d-molli (1935/1976) sekä sooloteoksia ja pedagogisia kappaleita. Piano on mukana kaikessa Leiviskän ka-
marimusiikissakin, jonka soitetuimpia edustajia ovat pianokvartetto (1926/1935), pianotrio
(1924) sekä sonaatti viululle ja pianolle (1945).
Yksinlauluja Leiviskä laati niin orkesterin kuin pianon säestyksellä, ja hän sävelsi niin ikään kuoromusiikkia, melodraamoja, elokuva- ja teatterimusiikkia, hengellisiä lauluja sekä yhteislauluja järjestöille ja yhdistyksille.

Leiviskän orkesteri- ja kamarimusiikkia kuultiin hänen elinaikanaan suhteellisen säännöllisesti konserteissa ja radiossa. Myös kaikki Leiviskän pitämät sävellyskonsertit (1935, 1945 ja 1948) radioitiin joko kokonaan tai osittain. Leiviskä toimi vastuutehtävissä useissa hengellisissä, naisliikkeen ja taidealan järjestöissä ja yhdistyksissä, joiden tapahtu-
missa hänen musiikkiansa kuultiin ja joille hän saattoi säveltää tunnus- ja juhlamusiikkia. Näitä olivat esimerkiksi kirjallisuusyhdistys Nuoren Voiman Liitto, teosofinen Suomen Ruusu-Risti-seura, Helsingin Naisorkesteri sekä Zonta International ja monet muut naisasiajärjestöt. Hän oli aktiivinen toimija myös musiikkialan järjestöissä, kuten Suo-
men Tekijänoikeustoimisto Teostossa sekä Suomen Säveltaiteilijain Liitossa ja sen seuraajassa Suomen Säveltäjissä.

Sävellystyöhön myönnettyjen apurahojen ohella Leiviskä sai toimeentulonsa toimimalla pianonsoiton ja musiikinteorian opettajana sekä vuodesta 1933 alkaen yli kolme vuosikymmentä kirjastonja nuotistonhoitajana omassa opinahjossaan, Helsingin Konservatoriossa ja sitä seuranneessa Sibelius-Akatemiassa. Hän kirjoitti sanoma- ja aika-
kauslehtiin musiikkikritiikkiä sekä esseitä musiikin ja taiteen suhteesta henkisyyteen, moraaliin ja uskontoon. 1970-luvulta alkaen hän osallistui useisiin naisyhdistysten järjestämiin naisten säveltämistä koskeviin keskustelutilaisuuksiin, ja hän otti tasa-arvokysymyksiin kantaa myös mediassa. Leiviskälle myönnettiin valtion taiteilijaeläke vuonna 1971.
Leiviskän orkesterimusiikkia ja instrumentaalista kamarimusiikkia ei kustannettu lainkaan hänen elinaikanaan. Pitkään teoksia soitetiin konserteissa lähinnä käsikirjoitusten kopioista. Suurin osa Leiviskän musiikkikäsikirjoituksista on talletettu Kansalliskirjastoon sekä Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kirjastoon. 2000-luvulla on virinnyt uusi, huomattava kiinnostus Leiviskän musiikkia kohtaan. Vuonna 2017 musiikkitieteilijä Eila Tarasti julkaisi Helvi Leiviskästä elämäkerran, joka on tähän asti laajin Leiviskää ja hänen musiikkiaan koskeva tutkimus.Maailmankatsomuksensa Leiviskä löysi teosofiasta, kuten monet 1800-luvun jälkipuolella ja 1900-luvun alussa syntyneet eurooppalaiset taiteilijat. Sen mukaisesti hän mielsi musiikin ja muut taiteet yritykseksi tavoittaa arkijärjen tuolla puolen olevia syvempiä elämäntotuuksia ja ikuisia arvoja. Leiviskän teokset noudattavatkin usein etsintäkertomuksen kaavaa. Ne rakentuvat rajusti etsivistä, yhä ylemmäs ja salaperäisempiin sokkeloihin pyrkivistä aiheista. Usein musiikki pysähtyy koraaliin tai sfäärien harmoniaa ilmaiseviin avaruudellisiin kaikuihin, kuin paljastaen kaiken olevaisen alkuvoiman. Välillä musiikki katkeaa tyhjyyteen eli taukoon, kuin ylivoimaisen tehtävän edessä kilpistyen tai kuolemaa ja katoavaisuutta muistaen.

Leiviskän teosten muotorakenteet ilmentävät
usein muodonmuutoksen ajatusta. Tämä korostaa harmoniaa ja rytmiikkaa, joille kudosmuutokset perustuvat. Tärkeitä tekijöitä Leiviskän musiikissa ovat myös fuugajaksot sekä luontokuvat, jotka saavat usein meditatiivisen ja arktisen impressionistisen sävyn. Toisinaan niissä kaikuu kansallisromantiikkaan viittaava kalevalainen mytologia. Symbolistisessa taiteessa luonto merkitsee porttia toiseen todellisuuteen, hengen valtakuntaan. Tällaista luonnonmystiikkaa löytyy varsinkin Leiviskän karuista ja kansanlaulumaisista sivuteemoista.
Leiviskän musiikille luonteenomainen hengellisen etsinnän tematiikka ja filosofinen mysteerikuvasto liittää hänet suomalaisen taidemusiikin historiassa vahvaan esoteerisen musiikin jatkumoon, aina Ida Mobergista ja Erkki Melartinista Väinö Raitioon ja Heidi Sundblad-Halmeen, Einojuhani Rautavaaraan ja Kaija Saariahoon. Kaikkien näiden säveltä-
jien estetiikassa painottuu ajatus musiikista olemassaolon arvoituksen käsittelijänä.

Teksti: Susanna Välimäki

Suomalaisia levytyksiä Leiviskän musiikista:
“Unrecorded.” (Alba Records, 2023); Viulusonaatti ja Impromptu, Linda Suolahti viulu ja Tiina Karakorpi, piano

“Leiviskä - Orchestral Works vol.1” (BIS, 2024); Dalia Stasevska, kapellimestari, Sinfonia Lahti

“Finnish Violin Music” (Alba Records, 2017); Pianotrio, KAAÅS-trio

"Finnish piano quartets" (Telos, 2016); Pianokvartetto, Nina Karmon, viulu, Luke Turrell, alttoviulu, Roi Ruottinen, sello, ja Terho Dostal, piano