Ann-Elise Hannikainen (1946-2012) oli suomalainen säveltäjä, joka loi uransa etupäässä Espanjassa 1970- ja 1980-luvulla. Suomessa hän herätti huomiota sukupuolensa ja myöhäisromanttisesta musiikkitraditiosta ammentavan melodisen sävelkielensä vuoksi. Hannikaisen sävellystyyli ei kuitenkaan vastannut aikakauden modernistisia ihanteita, ja hänen kohtalokseen koitui pitkäksi aikaa unohdus.
Isänsä Heikki Hannikaisen kautta Ann-Elise Hannikainen kuului maineikkaaseen Hannikaisen musiikkisukuun. Hänen isoisänsä Lauri Hannikainen oli säveltäjä ja kuoronjohtaja P. J. Hannikaisen vanhin lapsi. Isänsä diplomaattiuran vuoksi Ann-Elise tottui jo lapsena kansainväliseen ja monikulttuuriseen elämään. Aloittaessaan piano-opinnot Sibelius-Akatemiassa syksyllä 1967 Ann-Elise Hannikainen oli ehtinyt asua synnyinmaassaan yhteensä vain kolme vuotta.

Ann-Elise Hannikainen osoitti jo pienenä kiinnostusta musiikkia kohtaan improvisoimalla pianon ääressä. Ulkomailla vietettyjen vuosien ajan hän sai yksityisopetusta pianonsoitossa, mutta vasta asuessaan Perussa 1963 - 1967 hän aloitti systemaattisemmat ja laajemmat musiikkiopinnot paikallisessa Academia Moderna de Pianossa. Opetusohjelmaan kuului pääinstrumentti pianon lisäksi musiikinteoriaa sekä sävellysopintoja Rodolfo Holzmannin johdolla. Hänen opastuksellaan Hannikainen perehtyi 12-säveltekniikkaan, joka leimasi Hannikaisen ensimmäisiä sävellystöitä.

Syksyllä 1967 Hannikainen muutti Suomeen aloittaakseen opinnot Sibelius-Akatemiassa Tapani Valstan johdolla. Hannikainen eteni opinnoissaan suotuisasti ja pääsi useasti esiintymään Sibelius-Akatemian kevätnäytteisiin. Piano-opintojen lisäksi Hannikainen opiskeli sävellystä Einar Englundin johdolla. Englundin ohjauksessa syntyi 12-säveltekniikkaa ja uusklassista harmoniakieltä yhdistelevä pianoteos Tema con XI Variazioni. Se sai kantaesityksen Hannu Bisterin soittamana Ung Nordisk Musik -festivaalissa Trondheimissa talvella 1969. Hannikainen oli festivaalin historian ensimmäinen naissäveltäjä.

Hannikaisen ensisijainen pyrkimys oli tulla konserttipianistiksi. Toive ammattipianistin urasta kariutui, kun hän sairastui yllättäen nivelreumaan. Diplomitutkinto ja ensikonsertti jäivät haaveiksi. Kyvyttömyys soittaa pianoa pakotti hänet valitsemaan toisenlaisen tien, joka avautui, kun hänen isänsä nimitettiin Suomen suurlähettilääksi Espanjaan 1972. Hannikainen lähti vanhempiensa mukaan Madridiin ja päätti omistautua säveltämiselle. Turkin suurlähettilään suosituksesta Hannikainen pääsi esittelemään aiemmin säveltämänsä variaatioteoksen säveltäjä Ernesto Halffterille. Tämä tunnisti Hannikaisessa piilevän lahjakkuuden ja otti hänet ainoaksi oppilaakseen.

Aikansa tunnetuimpiin espanjalaissäveltäjiin kuulunut Ernesto Halffter oli Manuel de Fallan keskeinen oppilas ja tämän opettaja–oppilas-ketjun hän halusi myös välittää Hannikaiselle. Fallan perintö näkyi sittemmin etenkin Hannikaisen värikkäässä orkestraatiotekniikassa, jonka hän omaksui varsin lyhyessä ajassa. Musiikillisen materiaalin työstäminen ja muodon käsittely eivät sen sijaan olleet Hannikaisen vahvuuksia. Tämä selittyy paitsi hänen saamansa opetuksen painopisteillä myös sillä, että improvisoinnilla oli keskeinen rooli hänen sävellysprosessissaan.

Suhde Halffteriin oli Hannikaisen elämän kulmakivi. Hannikainen kuvasi sitä itse useissa haastatteluissa toivomalla, että jokainen saisi elämäänsä oman maestron. Tällä ilmauksella Hannikainen viittasi paitsi sanan merkityksiin 'opettaja', 'mestari', myös siihen, että Halffterista oli tullut hänen kumppaninsa. Julkisuudessa Hannikainen ja Halffter määrittelivät suhteensa aina sävellyksenopetuksen kautta: he olivat maestro Halffter ja discípula (oppilas) Hannikainen. Toisilleen he olivat kuitenkin tasavertaiset. Kevääseen 1974 mennessä heistä oli tullut pariskunta.

Ann-Elise Hannikaisen ja Ernesto Halffterin muutettua yhteen Hannikainen eli taloudellisesti turvattua elämää, joka mahdollisti kokopäiväisen omistautumisen säveltämiselle. Hannikainen ei jättänyt pianonsoittoa, mutta nivelreuman vuoksi hän kykeni harjoittelemaan ja konsertoimaan vain kausittain.
Yksi Hannikaisen uran kohokohdista koitti 1976, kun hän soitti oman pianokonserttonsa solistina Helsingin Juhlaviikkojen avajaiskonsertissa. Konsertti sai runsaasti huomiota mediassa ymmärrettävistä syistä: Ann-Elise Hannikaisen menestyksestä Espanjassa oli kerrottu jo aiemmin Suomessa, minkä lisäksi nuori ja kaunis säveltäjä sopi hyvin etenkin naisten- ja iltapäivälehtien haastateltavaksi. Lopulta kävi kuitenkin niin, että Finlandia-talon sali oli konsertissa vain puolillaan, ja Hannikainen koki, että osa orkesterin muusikoista pyrki sabotoimaan hänen pianokonserttonsa esitystä ja lehdistö suurimmaksi osaksi teilasi sekä Hannikaisen teoksen että ohjelmassa olleen Halffterin Sinfoniettan. Pianokonsertolle annettiin kritiikkiä muun muassa tyylillisestä jälkijättöisyydestä, stereotyyppisyydestä ja musiikillisten aiheiden liiallisesta määrästä. Osa miesarvostelijoista antoi myös epäsuorasti ymmärtää, että teoksen ja Hannikaisen oman soiton heikkoutena oli hänen sukupuolensa.

Pianokonserton jälkeen Hannikainen jatkoi sävellystyötään Madridissa ja voitti jaetun ensimmäisen palkinnon barcelonalaisessa nuorten säveltäjien kilpailussa teoksellaan Cháchara. Ernesto Halffterin rooli Hannikaisen teosten esille tuomisessa oli merkittävä. Halffterin ikääntyessä Hannikaisen sävellykset eivät kuitenkaan enää löytäneet samalla lailla tietään konserttilavoille, vaikka Hannikainen jatkoi säveltämistä koko 1980-luvun. Halffterin kuoltua 1989 Hannikainen palasi Suomeen ja lopetti käytännössä säveltämisen kokonaan. Hannikainen ei koskaan toipunut Halffterin kuolemasta, ja nivelreuman aiheuttamat jatkuvat kivut verottivat myös hänen voimiaan. Noin puolet Hannikaisen suppeasta tuotannosta jäi kokonaan esittämättä hänen elinaikanaan.

Ann-Elise Hannikainen jäi sekä Suomessa että Espanjassa pitkäksi aikaa irralliseksi hahmoksi. Suomalaisille hänen sävelkielensä ei ollut kyllin ajanmukainen ja ulkomailla asuvana hänet saattoi unohtaa niin konserteista kuin historiankirjoituksestakin. Espanjalaisille Hannikainen puolestaan pysyi sittenkin ulkomaalaisena, joka oli helppo unohtaa hänen Suomeen paluunsa jälkeen. Hannikaisen kohtaloksi koitui näin kahden maan ja kulttuurin väliin jääminen. Oma merkityksensä Hannikaisen osalle langenneessa unohduksessa on myös sillä, että vaikka Hannikainen puhui sujuvaa espanjaa ja tunsi Ernesto Halffterin kautta monia aikansa keskeisiä espanjalaismuusikoita, hän ei sittenkään osannut luoda ja ylläpitää omia verkostoja. Hannikaiselle tärkeintä olikin säveltäminen itsessään ja musiikin maailmassa eläminen.

Viulisti Linda Suolahti ja pianisti Tiina Karakorpi ovat kantaesittäneet molemmat Hannikaisen teokset viululle ja pianolle. Duo ensiesitettiin Helsingissä, Sibelius-Akatemian tohtorikoulutuksen tutkimuspäivillä maaliskuussa 2022. Duon jälkeen vuonna 1987 sävelletty Zafra kantaesitettiin Kokonainen-festivaalilla 2021 ja saatettiin levylle syksyllä 2023 (julkaisija Alba Records).

Teksti: Markus Virtanen