KOKONAINEN
tasa-arvoista taidemusiikkia
Linda Suolahti
Säveltäjä Kaija Saariaho
Kapellimestari Aliisa Neige Barrière
Ohjaaja Aleksi Barrière
Lyhyt elämäkerta
Sopraanot Pia Freund ja Meeri Pulakka
Tanssija-koreografit Ada Freund ja Janne Marja-aho
Puvustajat Satu Muurinen ja Teija Paananen
Pia Freund ja Meeri Pulakka
sopraano
Ada Freund ja Janne Marja-aho
tanssi ja koreografia
Sanni Antikainen
cembalo
Kamariorkesteri Avanti!
Aliisa Neige Barrière
kapellimestari
Aleksi Barrière
ohjaus, dramaturgia, video
Étienne Exbrayat
lava- ja valosuunnittelu
Timo Kurkikangas
äänisuunnittelu
Satu Muurinen
pukusuunnittelu
Teija Paananen
pukujen toteutus
Alisa Kaksonen
hiukset ja maskeeraus
Korrepetiittorit:
Tiina Karakorpi, Elias Miettinen ja Joel Papinoja
Librettokäännökset:
Juhani Koivisto (suomi) ja Aleksi Barrière (englanti)
Tuotanto:
Kokonainen ry, Kamariorkesteri Avanti! ja Dialogia ry
Linda Suolahti
koollekutsuja, tuotantovastaava
Sera Syvänen
projektikoordinaattori
Anni Kallioniemi
mediavastaava
KAIJA SAARIAHON ÉMILIE-OOPPERAN ENSIESITYS PORVOOSSA AVANTIN SUVISOITTO-FESTIVAALILLA 2025.
Kokonainen ry:n, Kamariorkesteri Avanti!:n ja Dialogia! -festivaali ry:n yhteistuotantona toteutettava Émilie on säveltäjä Kaija Saariahon ja libretisti Amin Maaloufin vaikuttava monodraama valistuksen ajan tieteentekijästä Émilie du Châtelet’sta. Tämä yhdeksästä kohtauksesta koostuva ooppera seuraa Émilien viimeisiä hetkiä ennen lapsensa syntymää – ja omaa kuolemaansa – pohtien rakkautta, järkeä, tieteellistä työtä ja muistijälkeä, jonka hän jättää maailmaan.
Émilien ohjauksesta ja visuaalisesta toteutuksesta vastaa Aleksi Barrière, ja teoksen johtaa kapellimestari Aliisa Neige Barrière. Esitys tuo lavalle erilaisia ajallisia ja roolillisia näkökulmia Émilien elämään, minkä kautta naishahmon moniulotteisuus ja inhimillisyys nousevat esiin. Teoksen ensi-esityksessä loistavat sopraanot Pia Freund ja Meeri Pulakka, tanssitaiteilijat Ada Freund ja Janne Marja-aho sekä cembalisti Sanni Antikainen.
Tämä Émilien uusi versio on kunnianosoitus Kaija Saariahon taiteelle ja perinnölle. Se on Kokonainen ry:n ensimmäinen vapaan kentän oopperatuotanto – askel kohti entistä laajempaa taiteellista ilmaisua.
Kiitokset
Lämmin kiitos kaikille, jotka tekivät Kaija Saariahon Émilien toteutumisen mahdolliseksi.
Erityiskiitokset työryhmälle, esiintyjille, tuotannolle ja tekniikalle sekä yhteistyökumppaneille kovasta ponnistuksesta vapaan kentän resurssittomassa maastossa.
Kiitos Uudet klassikot -rahasto, joka tuellaan teki tämän projektin mahdolliseksi.
Linda Suolahti, Kokonainen ry:n taiteellinen johtaja
OOPPERA MIELEN SISÄISISTÄ LIIKKEISTÄ
Kaija Saariaho kertoo Émilien synnystä
Kuten kaikki oopperaprojektini, on Émiliekin monen vuoden pohdinnan tulos. Aloite monodraaman kirjoittamisesta Karita Mattilalle tuli alunperin Stéphane Lissneriltä Aix-en-Provence -festivaalille vuonna 2001. Vaikkei projekti sitten edennytkään sillä kertaa, oli se alkanut itää mielessäni. Ensimmäiset ideat oli jo kirjattu myös Amin Maaloufin kanssa, ja työnimenä oli Elsa, la nuit. Kului useampi vuosi joiden aikana sävelsin sekä Adriana Materin että La Passion de Simonen, mutta myös laulusarjan Karita Mattilalle: Quatre instants. Tämä oli ensimmäinen yhteistyömme, ja Karitan valtava intensiteetti inspiroi minua niin sävellysvaiheessa kuin esityksissäkin. (...)
Kerran palasin junalla Lontoosta jonne olin vartavasten mennyt kuullakseni Karitaa Fideliona Covent Gardenissa Jürgen Flimmin kuuluisassa produktiossa. Mietin kuinka löytää aihe joka voisi olla yhtä haastava ja voimakas naishahmo. Mieleeni tuli Émilie du Châtelet, josta olin lukenut Élisabeth Badinterin kirjoittaman kirjan. Kiinnostavaa Émilie du Châtelet’ssa oli paitsi hänen merkityksensä yhtenä ensimmäisistä tiedenaisista myös hänen epäsovinnainen luonteensa ja erityisen värikäs elämänsä. (...)
Émilien hahmossa minua kiinnosti hänen harvinainen älykkyytensä yhdistettynä naisen tarkkaan intuitioon ja toisaalta yltiöpäinen intohimo miehiin, uhkapeliin, vaatteisiin tai koruihin, intohimo jonka voi ajatella tuhonneen hänet koska hän kuoli synnytettyään aikanaan korkeassa iässä (42 vuotiaana) lapsen rakastajalleen. Ajatukseni kokonaisuudesta oli ristiriitaisen muotokuvan rakentaminen, kuin hyvin erilaisista kulmista otetut valokuvat, jotka vastakkaisistakin piirteistään huolimatta syntetisoituisivat henkilökuvaksi kuulijan mielessä.
Oopperatraditiossa nainen yleensä kuvataan rakkauden kohteena tai rakkaudessa kärsivänä ja petettynä. Naisena olen tietenkin pyrkinyt kuvaamaan myös muunlaisia näkökulmia. Toisaalta minua ei kiinnosta naisen (tai miehen) raadollinen tai hyperrealistinen itsetilitys tai intimiteetin rikkovat skandaalimaiset paljastukset naisnäkökulmaan vedoten.
Länsimaiset tarinamme ovat usein melko suoraviivaisia kertomuksia hyvän ja pahan taistelusta, ilman ambivalentteja vivahteita. Kuvatessani ihmistä tai inhimillisiä tunteita oopperoissani pyrin nimenomaan välittämään ihmisen ja tunteiden monivivahteisuutta sellaisina kuin me ne elämme ja koemme. Samalla tavoin kuin käytän usein metaforana erilaisia rajatiloja, kuten varjon ja valon välille muodostuvaa aluetta, olen kiinnostunut myös ihmismielen vivahteista, niistä usein pienistä alueista jotka erottavat hyvin erilaiset tunteet toisistaan.
Näin ollen se dramatiikka jota etsin oopperoissani ei ole suurissa ulkoisissa tapahtumissa, vaan enimmäkseen mielen sisäisistä liikkeistä. Émilie on äärimmäisin tässä mielessä, sillä koko oopperahan kertoo Émilien ajatuksista, ja vaikka hän varmaankin istuu pöydän ääressä teoksen alussa kirjettä kirjoittaessaan, ei paikalla ole mitään merkitystä. (...)
Émilien partituuri on kirjoitettu pienelle orkesterille jonka erikoisuutena on vahvistettu periodicembalo. Sopraanosolistin ääntä muokataan paikoin reaaliajassa. Myös Émilien sulkakynä on vahvistettu ja sen käyttö on osa musiikkia. Orkesteri on Émilien sielunmaisema, ja sen materiaali vaihtuu aihepiirin mukaan. Hermostunut cembalo-ostinato säestää hänen ahdistuneita ajatuksiaan, laaja-ambituksinen mikrotonaalisesti väritetty orkesteri avautuu kun Émilie puhuu valonsäteiden ominaisuuksista tai tulen olemuksesta. Soittorasiamusiikkiin viittaavaan lapsi-osuuteen on kudottu mukaan muistoja Scarlattin cembalokirjoituksesta, josta olen aina paljon pitänyt.
Kaija Saariahon tekstistä “Ooppera viidessä näytöksessä” [2010]. Aistit, uni, rakkaus. Kaksitoista katsetta Kaija Saariahoon. Toim. Pekka Hako. Lurra, 2012.
'ÉMILIEN' SOINTI
Kapellimestari Aliisa Neige Barrière avaa teoksen salaisuuksia
Émilie-ooppera kuuluu teoksiin joissa paljastuu Kaija Saariahon väsymätön tahto laajentaa sävelkieltään. Kaijan myöhäistuotannossa tämä on useimmiten tapahtunut erilaisten soitinten ja sointinyhdistelmien kautta.
Émilietä värittää – muuten täysin modernin orkesterin keskiössä – cembalon soitto. Cembalo ei ollut Kaijalle vieras soitin: hän rakasti sen mahdollisuuksia ja repertuaaria, ja oli jo käyttänyt elektroniikan laajentamaa cembaloa sooloteoksessa Jardin secret II (1986) ja Maa-baletissa (1991). Mutta Émiliessä cembalo saa aiempaa laajemman roolin myös dramaturgisella tasolla: kyseessä on paitsi Émilie du Châtelet’n aikaan assosioituva soitin, myös soitin jota Émilie itse on soittanut ja joka toimii siten myös roolihahmon instrumentaalisena versiona.
Vaikka Émilien cembalo onkin historiallinen viittaus, sen käyttö erikoistekniikkojen, elektroniikan ja rikkaan orkestraation kera on rajun anakronistinen ja luo teokseen ajattoman tunnelman ja aivan omaperäisen maailman.
Teos käyttää myös muita erikoisia efektejä, kuten vahvistetun kynän ääni joka toimii punaisena lankana. Tämän toteuttaminen onkin ollut työryhmässämme pitkän pohdiskelun aihe, sillä ääni riippuu paperin ja kirjoitusvälineen laaduista. Partituuriin on myös useimmiten kirjoitettu tarkalleen mitä laulajien pitää kirjoittaa, sillä teksti, sanojen pituus, kaunokirjoituksen käyttö luovat omaperäisen äänen. Émilien kiihkeä yritys tavoittaa rakastajansa kirjeitse ja saattaa käännöstyönsä päätökseen muuttuu dramaattiseksi äänelliseksi efektiksi, joka keskustelee cembalon kanssa.
Saariaho tunnetaan perusteellisesta ja monipuolisesta työstään elektroniikan parissa. Émilie käyttää harmonizeria reaaliajassa: tämä tarkoittaa, että tiettyjä lauluosuuksia muunnellaan livenä ikään kuin muistoiksi muiden hahmojen äänistä. Elektroniikan rooli teoksessa on ajallisen ja tilallisen etäisyyden hienovarainen käsitteleminen – äänentoiston mahdollistamat lähikuvat Émilien kirjoittamisesta, puheesta ja hengityksestä kutsuvat kuulijan hyvin lähelle häntä, lähemmäksi kuin missään perinteisessä oopperakokemuksessa.
Teoksen orkestraatiokin pyrkii kietomaan meidät Émilien todellisuuteen. Tärkeillä tunteilla ja hahmoilla on oopperassa omat motiivinsa jotka kehittyvät teoksen aikana. Émilie alkaa cembalon esittämällä soinnulla. Pitkästä kaiusta syntyy puupuhaltimien melodia, joka kiihtyy esittääkseen meille Émilie du Châtelet’n ristiriitaisten tunteiden kirjon. Hänen kirjoitustaan säestää aina cembalon sointu – cembalisti ikään kuin sanelee Émilielle kirjettä, samalla kun orkesteri jää kaikumaan ajan pysähtyessä.
Osat VI ja VII, esittävät raskaus-motiivin, jonka ajatus sai inspiraationsa Saariahon omista raskauskokemuksista. Käydessään ultraäänitutkimuksissa Kaija ihmetteli polyrytmiaa, joka syntyi lapsen sydämen lyönnistä oman sydämensä rinnalla – sikiön syke on ensin tosi nopea ja hidastuu hänen kasvaessaan ja vahvistuessaan kohdussa. Sama rytminen idea löytyy eri muodoissa myös muualla Kaijan musiikissa, orkesteriteoksesta Du cristal (1990) oopperaan Adriana Mater (2006), jossa kahden sydämen polyrytmi onkin koko teoksen rakenteen takana.
Raskaus-motiivia seuraavat kaksi viittausta barokkimusiikiin: syntymättömän lapsen motiivi sai inspiraationsa ranskalaisen säveltäjän Jean-Philippe Rameaun (1683-1764) kappaleesta Les tendres plaintes, ja Kaijan sovittama lainaus Domenico Scarlattin (1685-1757) A-duuri-sonaatista, K.113 muodostaa leikkisän laulun materiaalin.
Teoksen lopussa kaikki motiivit punoutuvat viimein yhteen ja sulkevat Émilien tarinan – teos loppuu kuten alkoi, yksinäiseen cembalo-sointuun ja sen kaipaavaan kaikuun.
Aliisa Neige Barrière, 16.6.2025
ÉMILIE DU CHÂTELET (1706-1749)
Lyhyt elämäkerta
Gabrielle Émilie Le Tonnelier de Breteuil syntyi vuonna 1706 kuninkaallista hovia palvelevaan aatelisperheeseen. Hänen isänsä Louis Nicolas, taiteiden ihailija ja tukija, vaali Émilien varhaista kiinnostusta kirjallisuutta ja kieliä kohtaan ja järjesti tyttärelleen matematiikan ja filosofian yksityistunteja. 19-vuotiaana Émilie meni naimisiin sotilasuraa tekevän aristokraatin, markiisi du Châtelet’n kanssa ja synnytti lyhyessä ajassa kolme lasta, joista kaksi elivät aikuisikäisiksi.
Avioliittovelvollisuutensa täytettyään puolisot elivät erillään; markiisitar du Châtelet muutti Pariisiin 1730-luvun alussa nauttimaan aktiivisesta sosiaalisesta ja intellektuaalisesta elämästä, tieteen mutta myös teatterin, uhkapelien ja aistillisten nautintojen houkuttelemana. Hänen monipuoliset intohimonsa yhdistyivät merkittävimmillä tavalla romanttisessa suhteessa geometrian opettajansa Pierre Louis de Maupertuis’n kanssa; Maupertuis oli tunnettu matemaatikko, joka esitteli Châtelet’lle Newtonin tuolloin vielä kiistetyt teoriat koskien mekaniikkaa ja painovoimalakia.
Elämänsä tärkeimmän suhteen Châtelet kuitenkin koki kirjailija, filosofi ja poleemikko Voltairen kanssa. Vuonna 1734 he kunnostivat yhdessä Châtelet’n omistaman kartanon Cireyssa, Champagnen alueella ja muuttivat sen turvapaikaksi, jossa he saattoivat työskennellä, vastaanottaa merkittäviä taide- ja tiedemaailman henkilöitä ja järjestää teatteri- ja musiikkiesityksiä: Châtelet näytteli usein Voltairen kirjoittamissa näytelmissä; hän oli myös taitava oopperalaulaja ja osasi säestää itseään cembalolla.
Pari työskenteli myös aktiivisesti Newtonin ajatusten hyväksymisen puolesta. Cireyssä sijaitsevassa laboratoriossaan Châtelet suoritti lukuisia kokeiluja paitsi vahvistaakseen myös laajentaakseen Newtonin havaintoja ja hänen tulta käsittelevä tutkimuksensa herätti Ranskan Tiedeakatemian huomion vuonna 1737. Institutions de physique (1740), Châtelet’n omaperäinen synteesi aikansa fysiikasta, toi hänelle kansainvälistä tunnustusta. Hänen viimeinen hankkeensa oli Newtonin Philosophiæ naturalis principia mathematica kääntäminen latinasta helpommin lähestyttäväksi ranskan kielelle ja teoksen täydentäminen omilla havainnollaan.
Vuonna 1749 Châtelet tuli raskaaksi. Lapsen isä, hänen rakastajansa runoilija Jean-François de Saint-Lambert, pakeni tilannetta, ja raskauden aikana Émilie eristäytyi keskittyäkseen käännösprojektiinsa, jonka hän sai valmiiksi juuri ennen synnytystä. Hän kuoli muutamaa päivää myöhemmin, 10. syyskuuta 1749, 42-vuotiaana, Voltairen, Saint-Lambertin ja markiisi du Châtelet’n ympäröimänä. Juuri syntynyt tytär menehtyi kaksikymmentä kuukautta myöhemmin.
KAHDEKSAN FAKTAA ÉMILIE DU CHÂTELET’STA
1) Émilie du Châtelet ja Voltaire kokosivat yhteiseen asuinpaikkaansa Cireyn kartanoon laboratorion, jossa he järjestivät monipuolisia tieteellisiä kokeiluja. Laboratorioon kuuluivat mm. silloin harvinaisia ja kalliita lämpömittareita ja ilmapuntareita. Myös kartanon kirjastosta tuli Euroopan kattavimpia koskien luonnontiedettä ja filosofiaa. Monet ajan tärkeimmät tiedemiehet kävivät kirjeenvaihtoa Émilien kanssa, ja vierailivat Cireyssä.
2) Matemaatikko Pierre Louis Maupertuis oli yksi Émilie du Châtelet’n opettajista ja rakastajista. Hänen kauttaan Émilie tutustui Newtonin teorioihin. Maupertuis johti myöhemmin retkikunnan Lappiin todistaakseen tarkan mittauksen keinoin Newtonin hypoteesin, jonka mukaan maapallo on uuden fysiikan löytöjen mukaisesti litistynyt navoiltaan. Maupertuis vietti monta kuukautta Tornionlaaksossa ja sai palattuaan Ranskaan paljon suosiota paitsi tieteellisillä tuloksillaan myös eksoottisilla kuvauksillaan saamelaisista ja suomalaisista.
3) Ollessaan matemaatikko Maupertuis’n oppilas ja rakastaja, Émilie du Châtelet saattoi hänet usein Café Gradot’lle, jossa 1730-luvun Pariisin tärkeimmät tiedemiehet kävivät kiihkeitä keskusteluja. On väitetty, että Émilie pukeutui housuihin saadakseen osallistua itse Café Gradot’n kokouksiin, mutta tämä näyttäisi olevan Émilien kuoleman jälkeen keksitty myytti.
4) Émilie du Châtelet soitti cembaloa ja lauloi harrastelijana oopperaa Cireyn kartanoon rakennetussa teatterissa ja hänen vierailessaan hoveissa häntä pyydettiin usein esiintymään. Hänen lempiteoksiinsa kuului André Destouches’n säveltämä pastoraaliooppera Issé. Émilie esitti rakastuneen nymfin Issén roolin vielä kuukausia ennen kuolemaansa.
5) Émilien du Châtelet’n vuonna 1740 julkaisema Institutions de physique (Fysiikan luentoja) on ensimmäisiä kattavia oppikirjoja, joissa uuden tieteen löytöjä esitetään systemaattisesti jokamiehelle. Émilie omisti kirjan teini-ikäiselle pojalleen toivottaen hänelle ‘tieteen rakkautta’. Pojasta tuli myöhemmin diplomaatti eikä tieteilijä, mutta itse kirja ja sen sisältämät omaperäiset tieteelliset kommentit takasivat Émilielle Euroopan laajuisen maineen, jonka seurauksena hänet kutsuttiin Bolognan tiedeakatemian jäseneksi.
6) Émilie du Châtelet väitteli aikansa tärkeimpien tieteilijöiden kanssa – ei pelkästään puolustaakseen Newtonin teorioita, mutta myös täydentäkseen niitä. Suuren kohun aiheutti hänen esittämänsä, nykyään perusfysiikkaan kuuluva kaava liikkuvan kappaleen energian verrannollisuudesta kappaleen nopeuden neliöön (ilmiö jota sittemmin on sanottu liike-energiaksi).
7) On väitetty, että Émilie du Châtelet on ennustanut infrapunasäteilyn löytämisen. Hän kirjoitti tutkimuksessaan tulen luonteesta, että tulen lämpö ja valo kuuluu käsitellä saman substanssin kahtena ilmaisuna, mutta ei kehittänyt tästä teoriaa. Löytymisen valon spektriin kuuluvasta, mutta meille näkymättömästä säteilystä (infrapunasäteily) teki William Herschel 1800-luvun alussa, huomaten että prisman läpi kulkeva valo hajautuu paitsi väriksi myös lämpöä sisältäviksi näkymättömiksi säteiksi.
8) Tunnetusti Émilie harrasti uhkapelejä. Vaikka hänen matemaattiset kykynsä osoittautuivat joskus hyödyllisiksi, hänen pelitappionsa saattoivat olla massiivisia!
ÉMILIE PRISMASSA (4 FRAGMENTTIA)
Aleksi Barrière, ohjaaja
Prisma. Émilie du Châtelet oli monta asiaa, kuten me kaikki. Amin Maalouf ja Kaija Saariaho pyrkivät luomaan hänestä mahdollisimman monipuolisen muotokuvan, ja valitsivat sen toteuttamiseen monitasoisimman taidemuodon: oopperan. Orkesteri, cembalo, lauluäänet, näitä kaikkia laajentavat elektroniikka ja näyttämön mahdollisuudet yhdistyvät esitykseksi, joka kertoo yhden ihmisen monipuolisuudesta.
Émilie oli siis monta asiaa: tieteilijä, kirjailija, cembalisti, laulaja, kolmen lapsen äiti, erään miehen vaimo, toisen miehen elämänkumppani ja muusa, ja muutaman muunkin miehen rakastaja. Hän rakasti elämän nautintoja ja tieteellis-filosofisia keskusteluja, ja kaikkeen hän tarttui intohimolla, sekä ihmisenä että taiteilijana ja tutkijana.
Émilie-oopperassa ei yritetä kertoa kaikkea Émilie du Châtelet’n elämästä tai elämistä. Kohtaamme hänet vähän yli tunnin ajan kriittisessä tilassa – raskaana, rakastuneena, työn ääressä, kuolemaa pelkäävänä: Newton-käännöksen täytyy valmistua ennen synnytystä, johon hänellä on 42-vuotiaana huonot selviytymisennusteet. Menneisyys täyttää näyttämön, peittämättä nykyhetken tunteita, toiveikkaita ajatuksia tai edes luonnontieteellisiä havaintoja. Kuoleman lähestyessä kaikki hänen elämänsä tasot ovat läsnä ja ristiriidassa keskenään.
Tässä esityksessä katsomme Émilietä hehkuvan prisman läpi. Prisman, joka oli sekä Émilie du Châtelet’lle että Kaija Saariaholle lumouksen aihe: samanaikaisesti tieteellinen väline joka ilmeistä todellisuutta hajottaen paljastaa sen salaisuuksia, ja rajattoman esteettisen nautinnon lähde. Sekä Émilie että Kaija uskoivat tieteeseen esteettisenä kokemuksena, eikä siis ole yllätys, että prisma osoittautui heille molemmille henkilökohtaisesti tärkeäksi esineeksi. Jos pyrimme omaksumaan ja välittämään jotain Émilien ajalta, olkoon se rokokoon aistillinen kiinnostus luonnon salaisuuksiin ja hyvän seuran iloihin, sen mieltymys irisoiviin pintoihin ja pilviin.
*
Sankaritar vai ihminen. Émilie du Châtelet ei ole sankaritar. Sellaisia ei löydy muistakaan Kaija Saariahon oopperoista. Kaijaa kiinnostivat nimenomaan ambivalenssit, joista niin äänten maailma kuin ihmiselämätkin muodostuvat. Kaija kertoi itse, kuinka hän oli uransa alussa keskittynyt enemmän miesten maailmaan kuulumiseen kuin naistenväliseen solidaarisuuteen ja nuorempien naispuolisten kollegoiden suojelemiseen ongelmallisesti käyttäytyviltä alan miehiltä. 2000-luvulla hänen asenteensa muuttui suorapuheiseksi feminismiksi. Émilie kertoo siitäkin oivalluksesta, joka juurtuu syvälle poikkeuksellisten naisten historiaan.
Émilie du Châtelet oli tienraivaaja, mutta naisten asemaa hän puolusti pelkästään omalla esimerkillään. Esimerkki, joka on toki ollut monelle suuri inspiraatio. Mutta hyödymmekö oikeasti henkilöpalvonnasta? ”Onneton on kansa, joka tarvitsee sankareita”, toteaa Bertolt Brechtin Galileo tunnistaessaan, ettei hän sittenkään haluaisi kuolla tieteen puolesta. Oikeat ihmiset – esimerkiksi Galileo ja Émilie du Châtelet – ovat paljon kiinnostavimpia, vähintään siksi että oikeat ihmiset – esimerkiksi me – opimme heiltä enemmän.
Kaikki kannanottonsa tasavertaisuuden puolesta Châtelet teki oman tieteellisen uransa edistämisen edestä; muita naispuolisia kirjailijoita tai tieteilijöitä hän ei ikinä puolustanut tai auttanut. Tämän lisäksi, niin kuin lähes kaikki luokkansa naiset, Châtelet harvemmin edes tapasi omia lapsiaan. Hän järjesti pojalleen Florent-Louis’lle statuksensa mukaisen kotikoulutuksen, mutta hänen esikoisensa Gabrielle-Pauline sai viettää murrosikänsä luostarissa, äitinsä järjestämää avioliittoa odotellessa. Gabrielle-Pauline oli nuorena utelias ja ahkera lukemaan, mutta hänen elämänsä rajattiin alusta asti mahdollisimman perinteiseen hovinaisen rooliin. Florent-Louis’lle Émilie omisti Institutions de physique -oppikirjansa toivoen että tämä ”innoittaa hänessä Tieteen rakkauden ja halun kehittää järkeään”. Florent-Louis’lla ei kuitenkaan ollut mieltymystä tieteisiin. Hänestä tuli myöhemmin marsalkka ja diplomaatti, ja hän edusti loppuun saakka vanhaa maailmaa johon hänen sukunsa kuului – vallankumouksen aikana hänen elämänsä päättyi giljotiiniteloitukseen. Mitä Gabrielle-Paulinen elämä olisi voinut olla, jos hän olisi saanut samanlaisen kasvatuksen, emme saa ikinä tietää.
*
Lapsi. Kesällä 2008 Kaija Saariaho antoi minulle luettavaksi Amin Maaloufin lähettämän librettoluonnoksen, jonka työnimi oli Émilie: viimeinen kirje. Koko teksti oli yhtä Émilie du Châtelet’n kirjettä rakastajalleen Saint-Lambertille ja tuntui siksi jokseenkin kankealta. Oma libretistin ja teatterintekijän urani oli aivan alkuvaiheessa, mutta rohkenin antamaan kahdesta asiasta palautetta: vastaanottajia kannattaisi olla enemmän ja niihin pitäisi kuulua myös Émilien syntymätön lapsi, ja myös eri kielten käytön kuuluisi olla monipuolisempaa. Monikielisyys kasvoi – asia jäi kuitenkin askarruttamaan Kaijaa ja minua, ja toteutimme vasta vuosia myöhemmin vision kauttaaltaan monikielisestä oopperasta: Innocence. Émilielle tärkeämmäksi avaukseksi jäi ajatus, että raskaus, joka Émilielle tarkoitti kuolemaa, tarkoitti ehkä myös jotakin muuta: toisen tulevaisuuden mahdollisuutta. Vaikka Émilie ei ollut elämänsä aikana kiinnittänyt asiaan huomiota, kuinka hän olisi voinut oopperan kuvaamassa hetkessä olla miettimättä kaikkea, mitä mahdollisen tyttären kouluttaminen voisi olla pidemmällä elämänkokemuksella, ja miltä seuraavan naissukupolven / -sukupolvien elämä voisi näyttää?
Mahdollisuus jäi kysymysmerkiksi: Émilie kuoli synnytykseen, ja hänen synnyttämänsä tytär Adélaïde kuoli puolitoista vuotta äitinsä jälkeen. Mutta uuden elämän sisältämä toivo elää ikuisesti jokaisessa sukupolvessa – toivo paremmasta elämästä, jonka rakentamisessa meilläkin on vielä ehkä osuutemme. Miksi näitä teoksia muuten tekisimme? Prisma-metaforan lisäksi alkuperäinen oivallus lapsiteeman tärkeydestä kasvoi tämän ohjauksen keskeiseksi ajatukseksi.
Émilie kertoo ajasta, jossa hallitsevat individualismi ja yhteiskuntaluokkalogiikat, mutta se antaa myös mahdollisuuden haaveilla toisenlaisesta, tulevasta ajasta ja solidaarisuudesta. Teoksena se ehdottaa jotain sitäkin hienompaa: osallistumista solidaarisuuden toteuttamiseen, kutsumalla yhteen monipuolisen esiintyjäkonstellaation, joka on tässä esityksessämme mukana. Monen alan ja sukupolven naisia, jotka korkeimmalla tasolla antavat meidän kokea mitä kaikkea Émilie on ollut ja mitä kaikkea kaikki maailman Adélaïdet tulevat ehkä olemaan, jos he saavat siihen mahdollisuuden.
*
Nainen. Kuultuaan 1736 Mademoiselle Duval -nimisen säveltäjän tulevasta näyttämöteoksesta, Voltaire kirjoitti miespuoliselle ystävälleen: ”Ilahtuisin naisen säveltämän oopperan menestyksestä. Siten todistuisi, että naiset pystyvät aivan kaikkeen, mihin mekin.” Voltaire tuki Émilie du Châtelet’n saavutuksia koko elämänsä ajan ja julkaisi postuumisti Émilien Newton-käännökset, mutta oopperan alalla hän ei saanut nähdä toiveensa toteutuvan. Se tulikin todeksi vasta paljon myöhemmin – kolmesataa vuotta Émilie du Châtelet’n syntymän jälkeen. On ollut etuoikeus olla todistamassa, kun se vihdoinkin tapahtui.
Aleksi Barrière, kesäkuussa 2025
KAKSI LAULAJAA SÄVELTÄJÄN LABORATORIOSSA
Haastattelussa sopraanot Pia Freund ja Meeri Pulakka
Pia, Émilie on neljäs Kaija Saariahon ooppera, jossa esiinnyt, ja olet laulanut paljon muutakin hänen musiikkiaan. Miten teidän työsuhteenne sai alkunsa?
Pia Freund: Sellisti Anssi Karttunen oli ehdottanut minua Kaijalle, hän suunnitteli pianisti Tuija Hakkilan kanssa konserttia jossa oli monta Kaijan teosta, mm. varhaislauluja 80-luvun alusta. Tämä tapahtui kevättalvella 1997, kun esikoiseni Ada syntyi, ja kyseessä oli monella tavalla käänteentekevä hetki. Tutustuin uuteen, ilmaisuvoimaiseen tapaan käyttää lauluääntä. Kun seuraavana vuonna lauloin Lonhin, en ollut ikinä esittänyt mitään vastaavaa, jossa elektroniikalla on avainrooli ja sopraanon osuuskin on niin monitasoinen ja aistillinen. Monet kysyivät silloin: haluatko sinä oikeasti, että sinut luokitellaan nykymusiikin esittäjäksi? Kaijan nimeä ei silloin varsinaisesti tunnettu tiettyjen piirien ulkopuolella, tämä oli ennen Kaukaista rakkautta… En ole ikinä erikoistunut mihinkään rajattuun ohjelmistoon, mutta näin jälkikäteen katsottuna Kaijan musiikkiin uskominen taisi olla ihan oivallista!
Tilanne oli varmaan erilainen kun sinä, Meeri, tutustuit Kaijan musiikkiin?
Meeri Pulakka: Niin, minähän olin vasta yläasteella, kun Kaijan oopperat saavuttivat suuren suosion Kansallisoopperassa, nimenomaan Pian tulkitsemina. Kun aloitin lauluopintoni, niitä teoksia ihailtiin kovasti, ne olivat avanneet uusia horisontteja oopperalle muotona ja alana Suomessa. Nuorten sopraanojen joukossa myös Leinolaulut [2007] olivat suuri hitti: suomenkielisiä taidelauluja, joiden ilmaisu on samaan aikaan vahvasti modernia ja syvällisesti inhimillistä! Itse lähestyin Kaijan musiikkia ensimmäistä kertaa 2012, kun lauloin Lonh-teoksen sopraanolle ja elektroniikalle. Kaijan 60-vuotisjuhlan ympärille oli järjestetty kaikenlaisia tapahtumia Musiikkitalossa, ja sain harjoitella teosta workshopissa Kaijan puolison, tietokonemuusikon Jean-Baptiste Barrièren kanssa. Sain ymmärtää sen sisältäpäin, se teki suuren vaikutuksen. Myöhemmin Émilie kuului maisterityöhöni Wienin musiikkikorkeakoulussa, josta valmistuin 2017. Siellä se oli siinä vaiheessa tunnettua repertuaaria. Haaveilin, että saisin joskus laulaa sen roolin… En osannut kuvitella, että tilaisuus tulisi näin pian vastaan!
Asenne Kaijan musiikin suhteen oli siis muuttunut täysin 15-20 vuoden sisällä. Pia, koetko että Kaijan musiikki itse on muuttunut siinä välissä?
PF: Varmaan joillakin tasoilla, mutta kaksi asiaa ovat hänen musiikkinsa suhteen totta: jokainen teos on aivan omanlaisensa, ja silti jokaisesta tunnistaa Kaijan äänen. Sen keskeisiä ominaisuuksia on aina ollut vahvojen tunteiden viljeleminen, ihan ensimmäisistä teoksista lähtien.
Hänessä oli siis aikaisemminkin sitä oopperasäveltäjää, jona hänet sittemmin on tunnettu?
PF: Siinä mielessä, että Kaijan musiikilla on vahva suhde tekstiin, että se on upeasti sävelletty äänelle, että niin kuin Meeri sanoi siinä on kyse inhimillisyydestä. Se taipuu myös luonnollisesti näyttämöllisyyteen – olin esimerkiksi mukana 2002 Paula Tuovisen ohjaamassa esityksessä, joka perustui Kaijan konserttimusiikkiin. Kaija teki siihen uuden version teoksesta From the Grammar of Dreams [1988], joka oli alunperin sävelletty kahdelle laulajalle, jotta voisin laulaa sen yksin, duona oman nauhoitetun ääneni kanssa. Sen jälkeen esitin sitä useammassa ohjauksessa. Kyseessä ei ollut ’ooppera’, mutta siinä oli samaa voimaa kuin parhaissa oopperoissa. En usko, että ooppera on ikinä ollut päämäärä Kaijalle; hän näki sen keinona tehdä juuri sellaista musiikkia, sellaisia tiloja, ja sellaisia monitaiteellisia kokemuksia joita hän halusi säveltää.
On totta, että ooppera ei sinänsä kiinnostanut Kaijaa genrenä… Hän oli lakannut ajattelemasta, että ooppera on kuollut taidemuoto vasta tajuttuaan, että sen voi takoa sellaiseksi miksi haluaa, näkemättä sitä valmiiksi kodifioituneena perinteenä jota täytyy jatkaa sellaisenaan.
PF: Niin, minusta Kaijan oopperat, lukuun ottaen La Passion de Simone jossa ei ole varsinaista toimintaa, ja joka on laadittu ohjattavaksi muihin tiloihin kuin oopperataloihin, ovat hänen tapojaan ehdottaa jotain oopperamaista ilmaisua joka asettautuu oopperan ulkopuolelle, perinteenä ja laitoksena.
MP: Totta, juuri siinä mielessä hän on ollut minunkin sukupolvelle tärkeä ’oopperasäveltäjä’: ei siksi, että hän olisi jatkanut tietyn klassisen muodon perinnettä, vaan nimenomaan siksi, että hän on laajentanut käsitystämme siitä, mitä se muoto voi tai saa olla.
Miten näette, että tämä pätee Émilie-oopperaan?
MP: Minua puhuttelee erityisesti, kuinka vapaasti teoksen laulustemma kulkee puhe/laulu-akselilla. Oopperassa saa yleensä käyttää vain yhtä ilmaisumuotoa, mutta Émiliessä lauletaan, lausutaan tekstiä, ja tehdään kaikkea siitä välistäkin. Silti teos on helposti lähestyttävä, tai ehkä juuri siksi, että se ei ole vaan yhtä – jokainen kuulija saa löytää, mistä saa parhaiten kiinni.
PF: Kyllä, ja tämä luo myös omat haasteensa. Teoksessa on tiettyä fragmentaarisuutta jota ei ole Kaijan muissa oopperoissa. Mutta silti siitä tunnistaa sen Kaijalle tyypillisen intiimiyden. Kyseessä on naisen muotokuva, otteita naisen elämästä, ehkä enemmän kuin missään toisessa Kaijan teoksessa.
Miten tämä uusi versio, jossa jaatte Émilien roolin, palvelee teidän näkemystänne teoksesta?
PF: Tätä on ihana tehdä kahden, jako ratkaisee paljon paitsi dramaturgisesti myös esiintyjän näkökulmasta. On mukavaa saada laulaa muille lavalla, Meerille ja tanssijoille. Keskiössä ei ole monodraamamuotoon liittyvä bravuuri, vaan eri tasojen vuoropuhelu, joka on Kaijan musiikissa niin erityistä. Sitä paitsi Meeri on hieno esiintyjä ja kumppani lavalla.
MP: Juuri näin ja samoin sinä Pia, ja olenhan minä hirveän kiitollinen, että saan tehdä tätä sinun ja muiden Kaijan musiikin asiantuntijoiden kanssa, se tekee koko kokemuksesta turvallisen tuntuisen ja monella tavalla erityisen. Sukupolvienvälisyys kulkee itse teoksessakin vahvana teemana, ja se kuuluu myös meidän työryhmädynamiikkaamme. On koskettavaa, että tyttäresi Ada Freund, joka on saman ikäinen kuin sinun suhteesi Kaijan musiikin kanssa, tekee tätä meidän kansamme tanssija-koreografina.
Onko teillä mitään vinkkejä kuulijalle, jolle teos ja Kaijan musiikki ylipäätään eivät ole yhtä tuttuja kuin teille?
PF: On hyvä lukea vähän Émilie du Châtelet’sta, jotta ymmärtää mistä on kyse, mutta muuta valmistelua teos ei vaadi. Se on Kaijan rakentama tila, ja se on avoin kaikenlaisille reaktioille ja tulkinnoille. Kuvittelen itse, että astun paitsi Émilien, myös Kaijan laboratorioon. Siellä tapahtuu kaikkea, eikä kaikkea tarvitse ymmärtää; tärkeintä on antautua ihmettelemiselle.
Haastattelun toteuttanut Aleksi Barrière 10.6.2025.
'ÉMILIEN' MONET TILAT
Tanssija-koreografit Ada Freund ja Janne Marja-aho
Émilie-produktion kehittäminen on osoittautunut moniulotteiseksi prosessiksi koreografin ja esiintyjän perspektiivistä. Erityisen kiehtovaksi sen on tehnyt musiikillisen ja näyttämöllisten tasojen samanaikainen työstäminen. Harjoituksissa kokonaisuudesta rakentui monikerroksellinen naisen muotokuva, sellainen jota voi myös katsoa monesta näkökulmasta.
Teos kertoo yhdestä yöstä, jona menneisyys ja tulevaisuus käyvät keskustelua. Tämä libreton, musiikin ja ohjauksen yhteinen pohja toteutuu tässä produktiossa monesta tasosta ja tilasta rakennetun lavastuksen muodossa, jossa fokus vaihtuu – lähenee ja loitontuu – jatkuvasti. Myös koreografiaa teos on kehottanut monitasoisuuteen ja vuorovaikutuksiin. Näitä koreografisia tasoja ovat ensinnäkin Émilien monet persoonat ja muut hahmot jotka heidän muistoissaan kummittelevat. Muita ovat mahdolliset ajat, jotka ovat myös fyysisiä tiloja: 1700-luvun kodifioitu liikekieli, ajaton lapsuuden uteliaisuus maailman kartoittamisessa, sukupuolten väliset dynamiikat jotka jatkavat merkillistä tanssiaan vuosisadasta toiseen. Harjoituksissa kehitetty liikekieli tarjoaa kehollisia muistoja näistä tiloista, jotka kuuluvat kollektiiviseen alitajuntaamme. Liikkeet reagoivat herkästi esityksen tilanteisiin, laulettuihin sanoihin ja musiikkiin, ja kallistavat niitä toisinaan arkisen tai anekdotaalisen konkretian, toisinaan ajattoman abstraktiuden suuntaan. Pienistä, minimalistisista eleistä kasvaa teoksen aikana laaja monitasoinen koreografinen kokonaisuus.
Liikeolemus, joka antaa tilan kehon omalle fysio/logiikalle luopumatta konkreettisuudesta, oli välitön, orgaaninen vastauksemme Kaija Saariahon musiikkiin. Tämän mahdollistamia herkimpiä ja ehkä kiinnostavimpia hetkiä ovat olleet tanssijoiden ja laulajien yhteiset koreografiat: erilaisten kehollisuuksien hienovarainen kohtaaminen onnistuu musiikillisessa tilassa, jossa moninaisuus ja heterogenia ovat rytmillisesti, äänivärillisesti tervetulleita.
Liikkuvat kuvat kuljettelevat katsojaa tutusta maastosta kohti erilaisia (mielen)tiloja. Muotokuvasta tulee maisema, mutta äärettömän laajassa kosmisessa näyssä havaitaan tähtisumunainen. Saamme tarkastella kaikessa monitasoisuudessaan millaista on ollut Émilien ja Émileiden elämä, ja millaista se tulee ehkä olemaan.
Ada Freund ja Janne Marja-aho, 12.6.2025
MODERNI MATERIAALI,
HISTORIALLINEN SILUETTI
Puvustajat Satu Muurinen ja Teija Paananen
Émilien puvut on luotu syksyllä 2025 Aalto Yliopistosta taiteiden maisteriksi valmistuvan pukusuunnittelija Satu Muurisen ja pitkän uran esittävien taiteiden kentällä tehneen ompelimoyrittäjä Teija Paanasen yhteistyönä.
Äiti-tytär-tiiminä ensimmäisessä yhteisessä teoksessamme yhdistyy meille molemmille tärkeitä teemoja, kuten kierrätysmateriaalit ja ihmisläheinen työskentely esiintyjien mukavuutta painottaen, pitäen samalla kiinni pukujen visuaalisesta rikkaudesta.
Pukujen rooli on teoksessa oleellinen yhteisen identiteetin luomiseksi usean eri Émilien välille, samalla kun kirkkaasta oranssista haaleaan persikkaan hiipuvan väripaletin avulla kuvastamme hahmon kaarta nuoruudesta tämän elämän loppuvaiheisiin. Materiaaliksi valikoitunut kierrätetty farkku painottaa Émilien käytännöllistä, järkevää ja modernia olemusta, samalla kun pukujen viitteellisesti historiallinen siluetti vie ne tyylillisesti fantastisempaan oopperamaailmaan.
Satu Muurinen ja Teija Paananen, kesäkuussa 2025
