Grażyna Bacewicz (1909–1969) on yksi 1900-luvun puolivälin merkittävimmistä ja innovatiivisimmista säveltäjistä ja ansaitsee tulla esille koko huomattavan tuotantonsa laajuudelta. Hän tasapainoili ajan virtausten ja vaatimusten keskellä tavalla, johon harva pystyi. Hän piti kiinni omasta vahvasta näkemyksestään ja taiteilijaidentiteetistään huolimatta sosialistisen realismin vaatimuksista Puolassa ja nuorten avantgardistien noususta 1950- ja 60-luvuilla Euroopassa sekä sukupuolestaan – hän oli ensimmäinen puolalainen nainen, joka nousi modernistina maailmanmaineeseen. Hän sävelsi muun muassa seitsemän viulukonserttoa, lukuisia kamarimusiikkiteoksia jousille mukaan lukien kahdeksan sonaattia, seitsemän jousikvartettoa ja kaksi pianokvintettoa, muuta kamarimusiikkia, pianomusiikkia,
neljä numeroitua sinfoniaa ja muita orkesteriteoksia, lauluja, näyttämöteoksia ja musiikkia elokuviin sekä radioon.

Bacewicz syntyi ja aloitti musiikkiopintonsa Łódźissa ja siirtyi Varsovan konservatorioon 19-vuotiaana opiskelemaan sävellystä, viulua ja pianoa. Hän jatkoi opintojaan Pariisissa vuosina 1932–1934 alan ykkösnimien, Nadia Boulangerin, André Touretin ja Carl Fleschin johdolla. Hän jakoi aikansa säveltämisen ja viulunsoiton kesken – ja oli myös huomattavan taitava pianisti – aina vuoteen 1954 saakka, jolloin hän loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa ja jonka jälkeen hän keskittyi säveltämiseen. Viulistina Bacewicz oli kysytty konserttimestari, solisti ja kilpailutuomari, ja hän sai myös näiden roolien kautta omaa musiikkiaan varsin varhain esille. Näkyvyys johti lukuisiin tilauksiin ja palkintoihin, Chopin- ja Kuningatar Elisabeth -sävellyskilpailuista (1949, 1965) UNESCOn Rostrumiin (1960). Bacewicz toimi
elämänsä kolme viimeistä vuotta myös sävellyksenopettajana Varsovan konservatoriossa. Hän kuoli ihailtuna ja menestyneenä taiteilijana sydänkohtaukseen vuonna 1969, ja hänen alkuperäinen opinahjonsa Łódźissa kantaa nykyisin hänen ja hänen muusikkoveljensä Kiejstutin nimeä. Bacewiczin varhaisessa tuotannossa korostuvat neoklassiset piirteet ja kansanmusiikkivaikutteet, jotka jäävät Toisen maailmansodan jälkeen jonkin verran taka-alalle. Henkilökohtaisempi, jännitteisempi ja sointiin keskittyvä myöhäisempi tyyli käy läpi sosialistisen realismin vaiheen 1949–54 ja ottaa mukaan enenevässä määrin 1950-luvun avantgarden ja kaksitoistasävelisyyden vaikutteita Stalinin kuoleman jälkeen. Yksi avainteoksia Bacewiczin säveltäjänuralla oli vuoden 1955 Partita viululle ja pianolle (alunperin orkesterille), jota hän esitti veljensä Kiejstut Bacewiczin kanssa.

Neljä vuotta ennen kuolemaansa Bacewicz kirjoitti seuraavasti naisena säveltämisestä. Sitaatissa ilmenee kenties myös se, mitä naissäveltäjä hänen mielestä tarvitsee vastavirtaan uimiseen;
“...Olen aina vihannut haastatteluja, joissa jotkut typerät toimittajat toistelevat
samoja kysymyksiä. Tämänkaltaisia kysymyksiä: Voiko nainen olla säveltäjä?
Voiko nainen olla täysiverinen säveltäjä? Pitäisikö naissäveltäjän mennä
naimisiin? Pitäisikö naissäveltäjän saada lapsia? Minulla oli tapana juosta niitä
karkuun, mutta yksityisesti voin kertoa teille: nainen jolle on siunattu musiikillista
lahjakkuutta, voi olla vakavasti otettava säveltäjä. Hän voi avioitua, saada lapsia
ja konsertoida ympäri maailmaa. On vain yksi perustava asia jota tarvitaan –
hänellä täytyy olla se pieni moottori tikittämässä. Ilman sitä hänen ei kannata
vaivautua lainkaan.”

(Lainaus ja sen käännös: Moisala, Pirkko; Valkeila, Riitta 1994: Musiikin toinen sukupuoli. Jyväskylä: Kirjayhtymä Oy)

Teksti: Ville Komppa